Synnyin Kääriälän peräkammarissa
maaliskuussa 1948 Mailan ja Väinön esikoispoikana. Viisi ensimmäistä
vuotta elin siellä, ja vuodesta 1989 lähtien olen ollut syntymäkotini
isäntä.
Heti sotien jälkeen vuonna 1947 Helsingin,
Oulun, Kuopion ja Iisalmen Kääriäiset perustivat
yhdyssiteekseen edelleenkin toimivan sukuseuran. Sen ensimmäisiä
tehtäviä oli kivisen muistomerkin pystyttäminen. Sukupatsas
on maamerkkini monessa mielessä.
Viesti on selkeä: "Kääriäinen - älä hylkää isiesi raivaamaa pyhää
maata"
Ylivoimaisesti tärkeimmän opin
elämän ja politiikan taipaleelle sain Ulmalan kansakoulusta.
Niillä tiedoilla ja taidoilla kodin elämänohjeiden arvojen lisäksi
olen taivaltanut.
Iisalmen
lyseo oli
ensimmäinen meno maailmalle - polkupyörällä 10 kilometriä, satoi
tai paistoi. Ylioppilaaksi tulin vuonna 1967, valtiotieteen
maisteriksi 1970. Valtiotieteiden tohtoriksi väittelin marraskuussa 2002.
Ensimmäinen ammattini oli renkinä
toimiminen kotikyläni talossa. Pidin erityisesti heinänteosta.
Se oli raskasta, mutta palkitsevaa työtä. Jälki näkyi. Niissä hommissa tein
myös parhaimman "urheilusuoritukseni": 100 keppiä päivässä.
Olen iisalmelainen, savolainen.
Ne ovat juureni. Olen niistä ylpeä.
Pirjon tapasin 1970. Naimisiin menimme
1975. Poikamme Otso syntyi
1986.
Olen saanut olla monenlaisessa työssä
mukana. Työtehtävien, kuten ministerin, kansanedustajan työn ja
luottamustoimien kautta Suomen jokainen kolkka on tullut tutuksi. Siitä olen kiitollinen.
Harrastan hikisiä lajeja: metsätöitä,
polttopuun hakkaamista, pitkiä kävelylenkkejä ja tietysti penkkiurheilua.
Pyrin lukemaan mahdollisimman paljon erilaista
kirjallisuutta. Olen itse kirjoittanut kolme
kirjaa.
