Sukselainen kypsytteli johtajuuttaan  - Suomenmaa
16.6.2010

SUKSELAINEN KYPSYTTELI JOHTAJUUTTAAN

Maisteri Pekka Perttula väittelee Turun yliopistossa lauantaina V. J. Sukselaisesta (1906 – 1945). Väitöskirjan nimi on "Taloton talonpoika, maaton maalaisliittolainen". Erittäin hyvä nimi. Perttulan teos on painettuna viidettä sataa sivua. Se on parasta lukea luku luvulta, jotta Sukselaisen kehitys poliittiseksi johtajaksi jäsentyisi.

On erinomainen asia, että Keskustan vaiheista ja sen johtohenkilöiden elämästä tehdään akateemista tutkimustyötä. Keskusta on edelleenkin monelle tuntematon suomalainen. Menneisyyden hallinnassa tarvitaan uusia tutkimuksia. Perttulan väitöskirja tekee kunniaa V. J. Sukselaiselle ihmisenä ja poliitikkona.

Perttula analysoi Vieno Johannes Saaren /Vieno Johannes Sukselaisen yhteiskunnallisten ja poliittisten näkemysten kehkeytymistä vajaan 40 vuoden ajalta lähtien lapsuuden ankeista mutta onnellisista oloista. Hän oli valmis puolueensa johtoon 39-vuotiaana. Sukselainen valittiin Maalaisliiton puheenjohtajaksi Helsingin puoluekokouksessa vuonna 1945 sen jälkeen, kun Viljami Kalliokoski kieltäytyi pakotettuna jatkamasta tehtävässä.

Perttula jakaa Sukselaisen poliittis-aatteellisen kehityksen kahtia. Alkuvuosikymmenet aina vuoteen 1933 ovat kansallis-valtiollista juurta ja sen jälkeen siirrytään valtiollis-yhteiskunnalliseen vaiheeseen. Kansallinen ja yhteiskunnallinen eheys alkiolaisessa hengessä hallitsivat Vieno Johanneksen ajatusmaailmaa jo nuoresta lähtien. Perttula luonnehtii Sukselaisen ohjelmaa "edistysmieliseksi talonpoikaisuudeksi".

Mielenkiintoista on, että V. J. Sukselainen ei hyväksynyt puolueen nimenmuutosta Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi, "koska Maalaisliiton alkuperäinen alkiolainen näkemys on jäämässä pintapuolisen Keskusta-hymistelyn varjoon". Johannes Virolainen voimallaan ja näkemyksellään vei nimenmuutoksen satamaan vuoden 1965 puoluekokouksessa Kuopiossa hyvinkin selvin numeroin.

Ihmisenä ja poliitikkona

Perttulan kirjan vahvuutena on se, että hän kuvaa monipuolisesti Vieno Johanneksen kypsymistä vastuullisiin tehtäviin sekä ihmisenä että poliitikkona kehystäen johtopäätöksiään Sukselaisen kotiseudun asioilla ja yhteiskuntamme tapahtumilla. Sukselainen hoiti monia tärkeitä yhteiskunnallisia tehtäviä kuten Väestöliiton puheenjohtajuutta ennen siirtymistään poliittiseksi johtajaksi, mikä sekin tapahtui osittain sattumalta. Hän kehitti tietojaan ja taitojaan järjestelmällisesti, mutta myös pyrki kypsyttämään itseään ihmisenä alkiolaisen itsekasvatusperiaatteen mukaisesti. Sukselainen pohti uravalintaansa monen ammatin välillä. Poliitikon tie ei ollut itsestään selvä.

Ennen kuin Sukselainen valittiin Maalaisliiton johtajaksi, hän palveli peräjälkeen viiden pääministerin sihteerinä. J. W. Ragnell, Edvin Linkomies, Antti Hackzell, U. J. Castrén ja J. K. Paasikivi toimivat hänen esimiehinään. Nämä kohtalonvuodet poliittisen vallan ytimessä olivat Sukselaiselle politiikan todellista korkeakoulua ja valmistautumista omakohtaiseen vastuun ottamiseen puolueesta ja Suomesta.

Sukselaisen arkkitehtuuri

Sukselaisella oli sivistynyttä kunnianhimoa ja selkeät tavoitteet edetä poliittisilla askelmilla hyvinkin korkealle. Hän tahtoi valtiomieheksi; presidenttihaave hiveli myöhemmin mieltä. Perttula tietää kertoa, että Sukselaista ajateltiin puoluesihteerin tehtäviin vuonna 1942 ja että häntä itseäänkin tämä tehtävä tiettyyn mittaan saakka kiinnosti. Hän kuitenkin kieltäytyi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Veikko Vennamoakin ajateltiin puoluesihteeriksi vuotta myöhemmin.

Puheenjohtajuus oli V. J. Sukselaisen mielessä selkeänä jo vuonna 1942. Hän oli vakuuttunut siitä, että Kalliokoskesta ei ole johtamaan Maalaisliittoa, vaan että se paikka kuuluu hänelle. Hän laati pyrkimykselleen selvän strategian, joka toimi valintahetkellä. Hän rakenteli luottamusta Kalliokosken kannattajiin, mutta samalla säilytti suhteet Kekkosen, Niukkasen ja Hannulan joukkoihin. Sukselainen otti Maalaisliiton molemmilta siiviltä voittoon vieneen kannatuksen Helsingin puoluekokouksessa.  V. J. Sukselainen sai 124 ääntä ja Taavi Vilhula 85.

Sukselaisesta tuli puolueen sisällä sovun rakentaja ja uudistaja. Hänellä oli jo ennen johtotehtäviä valmiita suunnitelmia Maalaisliiton vahvistamiseksi järjestönä, myös nuorison parissa ja ohjelmapuolella. Tämä puoli V. J. Sukselaisesta on jäänyt julkisuudessa vähälle huomiolle. Järjestöorganisaation uudistuksen ansiot on annettu Arvo Korsimolle. Hänen näyttönsä käytännön toteutuksessa ovat kiistattomat, mutta arkkitehtuurin hahmotteli V. J. Sukselainen.

Kekkosta tarkkaillaan

Sukselainen seurasi Urho Kekkosen toimintaa tarkalla silmällä. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa kesällä 1939 Kekkosesta toivoen, ettei "menestys nousisi päähän". Vuonna 1941 Sukselainen pitää Kekkosta enemmän poliitikkona kuin valtiomiehenä. Vuonna 1943 V. J. Sukselainen arvioi, että Kekkonen on kadottanut otettaan puolueessa ja on alamaissa. Sukselainen arvioi Kekkosta pitkin matkaa kriittisin sävyin viitaten hänen särmikkyyteensä ja purevapuheisuuteensa. Näin hän haki vertaus- ja vastakohtaa itseensä.

Nämä varhaisen vaiheen arviot luovat tiettyä taustaa Kekkosen ja Sukselaisen suhteille 1950- ja 1960-luvuilla. Sukselaisen puheenjohtajuus päättyi Kouvolan puoluekokouksessa 1964 häviöön Johannes Virolaiselle. Urho Kekkosen merkitys vaihdoksessa oli ratkaiseva.

Maalaisliiton hegemonia

Perttula analysoi melko pitkästi V. J. Sukselaisen Kimmo Kimalais

-nimimerkkikirjoituksia. Hän osallistui tällä nimimerkillä Valtion itsenäisyyshistorian lautakunnan kesällä 1938 julistamaan kirjoituskilpailuun. Kimmo Kimalaisen "kolmannen tien" ajatukset, teollistuneen maalaisyhteiskunnan ja hajakeskitetyn Suomen tulevaisuus sekä yhteishyvän korostus muodostivat Sukselaisen johtaman Maalaisliiton poliittisen ohjelman pääosin jopa 1960-luvun puoliväliin asti. Kimmo Kimalaisella oli selvä käsitys myös ulkopolitiikasta: "… kansamme itsenäinen olemassaolo riippuu ratkaisevasti siitä, miten osaamme suhteemme Venäjään rakentaa. 

Johannes Virolainen otti puheenjohtajuuden myötä ohjelmatyön vastuulleen, vaikka hän kyllä jo puolueen varapuheenjohtajana oli Sukselaisen rinnalla, joskus jopa edellä, 1950-luvulla kehittämässä Maalaisliitolle keskustalaista ohjelmaa.

Maalaisliitto nousi Sukselaisen puheenjohtaja-aikana tuloksellisen politiikan ja kansaan vetoavan ohjelman ansiosta kiistattomaan johtoasemaan, jopa hegemoniaan. Urho Kekkosen presidenttiys ja vahva ote vauhdittivat tätä kehitystä. Valta liukui 1960-luvun lopulta lähtien sosialidemokraateille, jotka puolestaan valtasivat hegemonia-aseman pitkäksi aikaa. Se puolestaan on purkautunut vasta 2000-luvun alussa.

Pyrkiä pyrkimättä

Sukselainen teki merkittävän elämäntyön vielä jätettyään Maalaisliiton johtotehtävät vuonna 1964. Hän jatkoi aktiivista toimintaa puolueen eturivissä reippaasti kymmenkunta vuotta. Hänet kohotettiin puolueen kunniapuheenjohtajaksi Helsingin juhlapuoluekokouksessa vuonna 1976. Hän ryhtyi myös johtamaan Eläkeliittoa, josta on aikaa myöten kehkeytynyt todella vahva kansalais- ja painostusjärjestö. Sukselainen näytti kunniapuheenjohtajana esimerkillistä tietä seuraajilleen.

Perttula kiteyttää erittäin hyvin Sukselaisen lapsuudesta asti elämän varrella kehkeytyneen toiminta- ja johtamisotteen: "Elämässä piti edetä itseään nostaen muita polkematta; pyrkiä pyrkimättä, vaikuttaa vaivihkaisesti ja johtaa johdatellen." Sukselaisesta tuli hyvä ja suosittu puheenjohtaja. Hän kasvoi kodin perinnön siivittämänä ja äidin ohjauksessa tasapainoiseksi ihmiseksi ja sovinnonrakentajaksi.

Erittäin toivottavaa olisi, että V. J. Sukselaisen poliittisen taistelun vuosista kirjoitetaan elämänkerran toinen osa. Siinä sitä Perttulalla haastetta onkin. Sukselaisen ja Kekkosen suhteiden erittely muita tohtoreita unohtamatta on herkkupala tutkittavaksi ja sittemmin myös luettavaksi.