Ärhäköityy  - Savon Sanomat
23.5.2010

ÄRHÄKÖITYY

Pääoppositiopuolue SDP ryhmitti johtojoukkonsa uudelleen vuoden vaihteessa. Puheenjohtaja Jutta Urpilainen valitutti puolueen entisen puheenjohtajan Eero Heinäluoman eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Äänestyksessä hävinnyt Tarja Filatov siirrettiin eduskunnan toiseksi varapuhemieheksi.

Urpilainen on perustellut valintojaan rytmin muutoksella. Heinäluoma tunnetaan järjestelytaidoistaan ja -haluistaan. Hän on taitava shakkipoliitikko, rautainen vallankäyttäjä ja perinteisen demaripolitiikan puhdasverisiä edustajia.

Rytmin muutos jatkuu SDP:n puoluekokouksessa ensi viikonvaihteessa Joensuussa. Mikael Jungner valitaan puoluesihteeriksi. Varapuheenjohtajissa tapahtunee vaihdoksia, niistä ainakin äänestetään.

Poltetun maan taktiikka

Rytmin muutos on tarkoittanut henkilövaihdoksia, ei uutta politiikkaa — ainakaan sisällöllisesti. SDP ei ole tehnyt uusia poliittisia avauksia. Uutta on politiikan tyylin ärhäköityminen poltetun maan taktiikaksi.

SDP:n taktiikkapohdinnoissa on ilmeisesti päädytty siihen, että vain voima ratkaisee. Hallitukseen tullaan pääovesta, vaalien kautta ja suurimman puolueen asemasta käsin. Historian perusteella siinä ajattelussa on realismia. Sijoittuminen hopea- tai pronssitilalle ei vielä takaa hallitusvaltaa, ei SDP:lle eikä muillekaan.

SDP onkin lähtenyt runnovan politiikan tielle. Puolue arvostelee hallituksen politiikkaa, teki se mitä tahansa. Tavoite on ponnistaa suurimmaksi.

Talouspolitiikka ei kelpaa. Verotuksessa on epäonnistuttu. Kreikan tapaus hoidettiin väärin. Energiapaketissa kumpikin osa on epäonnistunut. Maahanmuuttoasenteissa lähestytään perussuomalaisia. Perustuslakiuudistuksessa tuetaan presidentti Halosta. Listaa voi jatkaa. Mikään ei käy.

Sosialidemokraattien nyt valitsema käyttäytymislinja muistuttaa vuosien 1991–1995 vaalikautta, ankaria lamavuosia. SDP ei edes osallistunut vuoden 1991 vaalien jälkeen hallitusneuvotteluihin. Sen johto lähti yhdessä ay-liikkeen pomojen kanssa hiihtelemään Rukan hangille.

Koko vaalikauden SDP tykitti hallitusta, eikä suostunut käytännössä minkäänlaiseen yhteistyöhön Ahon ja Viinasen kanssa, vaikka Suomi hoippui pahimmillaan kuilun partaalla. Vasemmistoenemmistöinen ay-liike antoi tulitustukea sivusta.

Lama nosti Paavo Lipposen valtaan vuoden 1995 vaaleissa. SDP yrittää nyt sitä samaa konstia ensi kevään eduskuntavaaleissa. Ainakaan tähän mennessä SDP:n politiikka ei ole tuonut samanlaista nostetta kuin tapahtui reippaat 15 vuotta sitten.

Virta vie Soinin leiriin

Tässä tilanteessa on ainakin kaksi olennaista eroa edelliseen lamaan verrattuna. Ensinnäkin nykyinen lama on ulkomaista perua. Kansa ymmärtää, että Suomen omat mahdollisuudet laman taltuttamiseen ovat rajalliset. Maailmantalouden elpyminen ratkaisee pitkälti Suomen talouden elpymisen ja työllisyyden. Jos taloudellinen tilanne kohenee, SDP:llä ei ole rohevan nousun mahdollisuuksia – ja päinvastoin.

Toinen ero on Perussuomalaisten nyt nauttima vahva kannatus. Soini vetää teollisuuspaikkakunnilla kannatusta sosialidemokraateilta. Perussuomalaiset voittaa ääniä myös Keskustalta ja Kokoomukselta, mutta pahiten se on järkyttänyt sosialidemokraatteja.

Heinäluoma on vaistonnut tämän vaaran ja pyrkii patoamaan äänestäjien siirtymistä Soinin leiriin. Siinä linjavalinnassa on riski. Äänestäjät saattavat hyvinkin katsoa, että on sittenkin varmempi äänestää oikeita Perussuomalaisia kuin heidän politiikkaansa jäljitteleviä.

Kaksinapaistaminen

Sosialidemokraattien ärhäköityminen tarkoittaa poliittisen kentän kaksinapaistamisyritystä SDP:n ja Kokoomuksen välille. SDP ampuu täysillä Kokoomusta muistaen Keskustan lähinnä vain sivulauseissa. Kokoomus lyö takaisin tarvittaessa värikkäästikin, jättäen muun opposition vähemmälle.

Kaksinapaisuus on politiikan rautaisia lainalaisuuksia. Jos puolue jää kolmanneksi pyöräksi tai jos se voidaan leimata apupuolueeksi, sille ei kunnian kukko laula.

Keskusta on Vanhasen eroilmoituksen jälkeen ajelehtinut. Se on jäänyt ainakin julkisuudessa toistaiseksi SDP:n ja Kokoomuksen kiihtyvän ottelun varjoon. Siihen asetelmaan on Keskustan uuden puheenjohtajansa johdolla tarpeen saada selkeä muutos, mikäli puolue mielii voittaa ensi kevään eduskuntavaaleissa. Muutos tulee vain raikkaalla aloitteellisuudella.

Vaalitulos ratkaisee

Etenkin hallituspuolueiden suunnalta on varoiteltu SDP:tä siitä, että sen ärhäköitynyt taktiikka jatkaa puolueen hallituspaitsiota. Pelottelu kuuluu poliittiseen propagandaan, jotta SDP hiljentäisi vauhtiaan.

Tosiasia on se, että vaalitulos ratkaisee hallituspohjan ja -ohjelman. Kolmen suuren puolueen järjestys voi olla mikä tahansa. Kun televisioruutuun lävähtävät vaali-iltana ensimmäiset kannatusprosentit ja paikka-arviot, samalla on syntynyt uusi poliittinen todellisuus. Siinä vaiheessa menneet asiat on pyyhitty pois.

SDP voitti vuoden 1995 eduskuntavaaleissa rusikoivan oppositiopolitiikan päätteeksi. Se arvosteli julmasti niin Keskustaa kuin Kokoomustakin. Lipponen valitsi Kokoomuksen hallituskumppanikseen, eikä Kokoomusta tarvinnut kahta kertaa houkutella Lipposen följyyn.

Kun Keskusta voitti Anneli Jäätteenmäen johdolla vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Irak-kysymyksen rajulla esiintuonnilla ja kaatoi Lipposen yrityksen kolmannelle pääministerikaudelle, SDP suostui hallitusyhteistyöhön Keskustan kanssa vaalikampanjan kuumentuneista tunteista huolimatta. Eikä sitä tarvinnut vokotella hallitusvaltaan.

Urpilaisen ja Heinäluoman lanseeraamassa rytminmuutoksessa on ainakin se myönteinen puoli, että se sähköistää poliittista kenttää ja virkistää muutoin laimeaa keskustelua. Joensuun kokous näyttää, onko SDP:llä myös uusia ajatuksia Suomen suunnasta.