Keskusta tienhaarassa  - Kanava lehti
4.6.2010

KESKUSTA TIENHAARASSA

Keskusta on 104-vuotias puolue. Se on ihmeen lailla pitänyt pintansa yhteiskunnan rakennemuutosten keskellä. Puolueen puheenjohtaja kantaa raskaimman vastuun puolueen kannatuksesta ja asemasta. Kullakin johtajalla on ollut omanlaisensa strategia Keskustan aseman turvaamiseksi. Puheenjohtaja jättää jälkensä puolueen elämään.

Joku aikakausi päättyy, ja uusi alkaa Keskustan puoluekokouksessa kesäkuussa. Joulun aatonaattona 2009 syntyi yllättävä poliittinen tilanne, kun pääministeri Vanhanen ilmoitti jättävänsä "kokonaisarvionsa" perusteella Keskustan puheenjohtajan tehtävät kesän korvalla. Yllätystä lisäsi se, että Vanhanen oli aiemmin kertonut pyrkivänsä kolmannelle pääministerikaudelle.

Vanhasen ilmoitusta seurasi uusi yllätys: monet nuoret seuraajakandidaatit kieltäytyivätkin ehdokkuudesta. Median viljelemät ehdokkaat, kuten kansanedustaja Kimmo Tiilikainen ja ministeri Anu Vehviläinen sekä komissaari Olli Rehn kertoivat, etteivät kilpaile puheenjohtajan paikasta. Ympäristöministeri Paula Lehtomäki liittyi joukkoon hieman myöhemmin.

Ministeri Paavo Väyrynen, ministeri Mauri Pekkarinen, kansanedustaja Timo Kaunisto ja ministeri Mari Kiviniemi ovat nyt loppusuoralla puheenjohtajakilpailussa. Näiden ehdokkaiden välillä on mielenkiintoisia eroja, jotka ovat tulleet esiin puheenjohtajakiertueella.

Viisi perustetta

Keskusta valitsee Lahden puoluekokouksessaan seitsemännen puheenjohtajan toisen maailmansodan jälkeen. Viisi kertaa on äänestetty, yhden kerran vaihdos on ollut yksimielinen. Johtajakeskusteluissa on nostettu esiin viisi kriteeriä, joiden avulla ehdokkaita on läpivalaistu ja heitä keskenään vertailtu.

Aina on haettu sellaista voittajahahmoa, joka uusissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa pystyy johtamaan puolueen vaalivoittoon. On korostettu enenevästi imagoa ja mediataitoja.

Toisekseen puoluekokousedustajat ovat arvioineet ehdokkaita puolueen uudistamiskyvyn ja -tarpeiden valossa. Maalaisliitto, Keskustapuolue ja Suomen Keskusta on pyrkinyt uudistumaan kaikkien suomalaisten hyväksyttävissä olevaksi arvopohjaiseksi yleispuolueeksi. Valintatilanteessa on kysytty puheenjohtajaehdokkaiden luotettavuuden perään lähtien siitä, millä kyvyillä ehdokkaat pitävät nykyiset kannattajat ja samalla hakevat lisäkannatusta uusista äänestäjistä.

Kolmanneksi; puoluekokous on valinnut uuden puheenjohtajan puolueen poliittis-aatteellisesta valtavirrasta, mutta kallistuen himpun verran uusien ajatusten suuntaan. Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden, alueellisen tasapainon ja aluepolitiikan sekä ulkopolitiikan osalta ehdokkaat ovat yleensä kulkeneet samoilla askelmerkeillä.

Neljänneksi; talouspolitiikan ja ulkopolitiikan vahva osaaminen on aina laskettu puheenjohtajan eduksi, jopa välttämättömäksi vaatimukseksi. Ulkopolitiikka on ollut ratkaisevia punnuksia tiukassa kilpailussa. Tähän on liittynyt jo kauan itsestään selvyytenä hyvän kielitaidon vaatimus.

Ja viidenneksi; puolueen yhtenäisyys vaikuttaa johtajavalintaan. Keskusta on läpi pitkän historiansa ollut monien sisäisten virtausten yhtymä. Ei ole olemassa vain yhden sortin keskustalaisuutta. Erilaisten, osin ristiriitaisten ajatussuuntausten yhteensovittaminen, koossa pitäminen ja yhteishengen vaaliminen vaativat puheenjohtajalta paljon.

Nuorempi on voittanut ja uudistanut

Toisen maailmansodan jälkeisessä historiassa kolme ensimmäistä puheenjohtajavaihdosta ovat tapahtuneet haastamisen ja kaatamisen merkeissä. 39-vuotias V.J. Sukselainen voitti äänestyksessä Taavi Vilhulan 124–85 Helsingin puoluekokouksessa vuonna 1945 sen jälkeen, kun vanhemman polven Viljami Kalliokoski oli väistynyt painostuksen jälkeen puheenjohtajan paikalta. Tuolloin haettiin johtoon selkeästi sodan jälkeiseen aikaan sopivaa "ryvettymätöntä" puheenjohtajaa, joka pystyisi kytkemään yhteen puolueen sisällä vellovat ryhmittymät. Sukselainen oli siitä erikoinen ratkaisu, että hänet hyväksyttiin laajasti sekä uudistajien että Kalliokosken kannattajien puolella. Hän edusti valtavirtaa. Hänen sosiaaliset taitonsa vakuuttivat yhteisymmärryksen rakentamisessa. Ulkopoliittinen asennoituminen oli eduksi.

50-vuotias Johannes Virolainen haastoi ja kukisti V.J. Sukselaisen Kouvolan puoluekokouksessa vuonna 1964 numeroin 888–866. Virolaisenkin valinnassa ulkopoliittinen näkökulma presidentti Urho Kekkosen antaman tuen ohella oli tärkeä. Mutta ehkä ratkaisevinta oli kuitenkin Virolaiseen osoitettu laaja toive Maalaisliiton uudistamiseksi niin, että se pysyisi vahvana, jopa johtavana puolueena yhteiskunnan ennätysnopean rakennemuutoksen keskellä.

Maalaisliitosta tuli Virolaisen johdolla Keskustapuolue Kuopion puoluekokouksessa vuonna 1965. Hän oli tehnyt aatteellista kehitystyötä ja poliittista muokkausta jo kymmenkunta vuotta, ennen kuin muodollinen muutos luokkapuolueesta yleispuolueeksi siunattiin. Näin jälkeenpäin voi arvioida, että vain Johannes Virolaisen ominaisuuksilla ja tahdonvoimalla tuolloin varsin radikaali muutos oli mahdollista. Virolainen edusti valtavirtaa ja hänen kykyihinsä koheesion ylläpitämiseksi luotettiin eniten.

Virolaisen kannattajat korostivat sitä, että ilman uudistumista puolue näivettyisi. Yleispuoluesuuntaus purjehti myötätuulessa aina vuoteen 1970 saakka, jolloin Keskustapuolue koki dramaattisen takaiskun eduskuntavaaleissa. Puolueen kannatus putosi 21,1 prosentista 17,1 prosenttiin ja eduskuntaryhmä pienentyi 50:stä kansanedustajasta 37:ään. Veikko Vennamon Suomen Maaseudun Puolue otti huikean voiton ja pelästytti Virolaisen johtaman Keskustapuolueen perusteellisesti. Otettiin askelia aitovierille.

33-vuotias Paavo Väyrynen haastoi ja kukisti Johannes Virolaisen vuonna 1980 Turun puoluekokouksessa. Väyrysen valinnan perusteet olivat hiukan samantapaiset kuin aikoinaan Virolaisenkin. Oli käytävä puolueen laajaan uudistamistyöhön, jotta Keskustapuolue ei sortuisi sosialidemokraattien hegemoniapyrkimysten alla. Haettiin puheenjohtajaa, joka pystyisi viemään Keskustapuolueen uusiin voittoihin puolueen perusteellisen uudistamisen kautta. Väyrysen ulkoministeriys yhdessä presidentti Urho Kekkosen antaman tuen kanssa oli väkevä vipusin Virolaista vastaan.

Määrätietoinen uudistustyö huipentui siihen, että puolue muutti nimensä Kajaanin puoluekokouksessa 1988 Suomen Keskustaksi. Kaiken tämän tavoitteena oli avartaa Keskustapuoluetta laajaksi edistysmieliseksi Keskustaksi. Puolue käynnisti Väyrysen johdolla "tahtopolitiikallaan" kamppailun sosialidemokraattien hegemonia-asemaa vastaan. Se haastoi SDP:n, vaikka toimi samaan aikaan hallitusyhteistyössä Kalevi Sorsan johtamassa punamultahallituksessa. Puolueen kannatus alkoikin vähitellen nousta. Tahtopolitiikka puri tilanteessa, jossa Kokoomus koettiin SDP:n apupuolueeksi. 1980-luvun lopulla kannatus oli jo yli 20 %:n.

Valintoja puhtaalta pöydältä

Kolme seuraavaa puheenjohtajavalintaa on tehty siinä mielessä puhtaalta pöydältä, että puheenjohtaja on siirtynyt vapaaehtoisesti sivuun. Ahon ja Jäätteenmäen valinnat tapahtuivat tiukkojen äänestysten jälkeen, Vanhanen valittiin ainoana ehdokkaana yksimielisesti.

Väyrynen ilmoitti luopuvansa puheenjohtajuudesta 29.3.1990, mikä oli monelle yllätys. Jälkeenpäin Väyrynen on pitänyt ratkaisuaan virheenä. Esko Ahon, Eeva Kuuskoski-Vikatmaan, Seppo Kääriäisen ja Olli Rehnin kilpailussa keskustelu painottui puolueen uudistamiseen, voittajatyypin hakemiseen, imagoihin ja mediataitoihin. Siinä puntaroinnissa Aho ja Kuuskoski-Vikatmaa vetivät pisimmän korren. Aho voitti ratkaisevassa äänestyksessä Kuuskoski-Vikatmaan Porin puoluekokouksessa vuonna 1990 äänin 1589–1418.

Aho viritti puoluekokouspuheissaan odotuksen nostaa Keskusta maan suurimmaksi puolueeksi. Keskusta saavutti vuoden 1991 eduskuntavaaleissa veret seisauttavan vaalivoiton ja ponkaisi samalla pääministeripuolueeksi. Ennen puoluekokousta ladattu lupaus voittaa vaalit ja palata valtaan toteutui.

Ahon reippaan kymmenvuotisen puheenjohtajakauden aikana Keskusta kehittyi vaali- ja verkostopuolueen suuntaan, ja Keskustan luokkapohjaiset sävyt hälvenivät. Työreformi avarsi Keskustan uusille alueille. Ahon paimentama EU-ratkaisu toimi samaan suuntaan.

Anneli Jäätteenmäki voitti Olli Rehnin Hämeenlinnan puoluekokouksessa vuonna 2002 selvin numeroin 1471–764. Muina ehdokkaina olivat kansanedustaja Hannu Takkula ja europarlamentaarikko Paavo Väyrynen sekä kansanedustaja Matti Vanhanen. Tuon valinnan ylivoimainen peruste oli se kysymys, kenen johdolla Keskusta pystyisi kaatamaan Paavo Lipposen, lopettamaan SDP:n hegemonian ja viemään puolueen voittoon vuoden päästä olevissa eduskuntavaaleissa. Haettiin voittajatyyppiä ja puolueen uudistajaa. Tällä kertaa ratkaisuun vaikutti myönteisesti myös sukupuoli.

Jäätteenmäki haastoi eduskuntavaalikeskusteluissa rohkeasti pääministeri Lipposen. Se kärjistyi Irak-kysymyksessä. Jäätteenmäki onnistui. Vuonna 2003 SDP:n hegemonia-asema sai ratkaisevan iskun. Nyt eletään tuon vaalivoiton seurausten jälkiaallokossa.

Jäätteenmäki joutui vetäytymään pääministerin paikalta juhannuksen alla 2003. Saman vuoden lokakuussa pidetyssä puoluekokouksessa Keskusta valitsi Helsingissä pääministeri Matti Vanhasen puheenjohtajakseen yksimielisesti. Muita ehdokkaita ei ollut. Vanhanen valittiin siinä mielessä puolueen uudistajana, että hänen uskottiin normalisoivan Keskustan suhteet SDP:hen ja palauttavan mukanaan puolueen yhteistyökykyisyyden.

Keskusta kehittyi Vanhasen aikana valtiohoitajapuolueeksi. Suhde Kokoomukseen kehkeytyi normaaliksi, jopa läheiseksi. Tämä prosessi on varmistanut tasapainoisen poliittisen asetelman, jossa yksikään kolmesta suuresta puolueesta ei voi sanella hallitusratkaisuja. Vaalitulos ratkaisee.

Korkeita odotuksia

Nytkin haetaan voittajatyyppiä. Se on ensimmäinen valintaperuste. Keskustan piirissä on vahva toive nostaa puolue uudelleen voittojen tielle. Puolue on kokenut vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen hienoisia vaalitappioita. Gallupeiden mukaan puolueen vetovoima on merkittävästikin hiipunut. Ote liikkuviin äänestäjiin on heikonpuoleinen.

Keskustan voitto 2010-luvun eduskuntavaaleissa edellyttää Helsingin ja Uudenmaan vaalipiireissä kymmenen paikan saavuttamista – kannatuksen tuplaamista – sen lisäksi, että puolueen menestys maakunnissa palaa nykyisistä gallupluvuista vanhalle varsin korkealle tasolle.

Toisekseen; Keskusta on vahvojen poliittisten, järjestöllisten ja viestinnällisten uudistumispaineiden alla. Sitä korostavat vielä puolue- ja vaalirahoitusepäselvyydet. Siitä ryteiköstä uuden puoluejohdon on ohjailtava puolue tervehdyttävällä otteella takaisin luottamuksen pohjalle. Uusi puheenjohtaja joutuu ottamaan vahvan johtajuuden myös järjestöllisissä asioissa.

Kolmanneksi; poliittis-aatteellisen valtavirran kannalta olennaista on nyt suhtautuminen Kokoomukseen. Jyrki Kataisen johtama Kokoomus esiintyy keskustaoikeistolaisena puolueena pyrkien myös maakuntien pääkaupunkien ja niiden ympäryskuntien valloittamiseen. Siinä se on osittain onnistunutkin ainakin vaalitulosten perusteella.

Keskustan ja Kokoomuksen kannatuskilpailu tulevissa eduskuntavaaleissa ratkaistaan maakuntien kaupungeissa. Siinä samalla ratkeaa näiden puolueiden asema poliittisella kartalla. Uuden puheenjohtajan haasteeksi tulee profiloida Keskusta kirkkaasti erilleen oikeistolaisuudesta. Siinä vihreän vallankumouksen nostattelu toimii hyvänä alkuna.

Puheenjohtajaehdokkaiden välillä ei ole ainakaan mainittavia eroja hallitusvaihtoehtojen painotuksissa. Kaikki korostavat vaalituloksen

ratkaisevuutta. Kolmella ministeriehdokkaalla on sitä paitsi kokemusta toimimisesta hallitusyhteistyössä sekä Kokoomuksen että SDP:n kanssa.

Neljänneksi; puolueen sisäinen koheesio on tälläkin kertaa merkittävä valintaperuste. Keskustassa odotetaan kokoavaa johtajaa, joka keskustelemalla, kuuntelemalla ja aatteellisia yhtymäkohtia hakemalla luo puolueesta uskottavasti yhtenäisen liikkeen.

Tienhaarassa

Puheenjohtajan valinta on aina historiallinen ratkaisu. Tarkoitan historiallisuudella myös sitä alituista kysymystä, onko Keskusta 2010-luvulla edelleen kolmen suuren joukossa.

Keskustan puoluekokousväki hakee uudeksi puheenjohtajaksi aatetietoista ja mediataitoista uudistajatyyppiä, joka pystyy luomaan tepsivät edellytykset vaalivoitoille.

Maakuntakeskustalaisuus ja kaupunkiliberaali suuntaus ovat tosiasioita puolueen sisällä. Puheenjohtajalla on oltava tahtoa ja taitoa yhdistää nämä virtaukset ja vahvistaa niitä.

Keskustan tulevaisuus ratkeaa, kuinka luovasti ja uskottavasti puolue esiintyy perinteisten teemojen lisäksi työelämäkysymyksissä, sivistysasioissa ja vihreässä politiikassa sekä turvallisuuspolitiikassa.

Tärkeä kysymys on se, pystyykö Keskusta profiloitumaan sellaisen aluepolitiikan edustajana, jossa yhdistyvät maakuntien ja pääkaupunkiseudun yhteiset edut vastakkainasettelun sijasta.

Uuden puheenjohtajan vastuulla on uudelleenaatteellistaa puolue.

Virolaiseen liitetään "Keskustapuolue", Väyryseen "tahtopolitiikka", Ahoon "EU-jäsenyys ja työreformi", Jäätteenmäkeen "Lipposen kaataminen" ja Vanhaseen "yhteistyöhakuinen valtionhoitajuus". Mitä liitetään uuteen puheenjohtajaan? "Kolmas tie", "vihreä vallankumous" vai molemmat? Voitot vai tappiot?