Vastuunkantajia vai populisteja? - Verkkoapila
18.5.2010

VASTUUNKANTAJIA VAI POPULISTEJA?

Tiedotusvälineissä on povailtu kevään 2011 eduskuntavaaleista myrskyisiä. Ennustellaan, että puolueiden voimasuhteet heilahtavat rajustikin ja että edustajien vaihtuvuus on ennätysluokkaa. Väläytellään perussuomalaisten huomattavaa voittoa.

Otetaan vauhtia lähihistoriasta, vuosien 1970 ja 1983 eduskuntavaaleista. Molemmissa tapahtui olennaisia kannatussiirtymiä puolueiden välillä. Vuonna 1970 Veikko Vennamon Suomen Maaseudun puolue enemmän kuin kymmenkertaisti kannatuksensa nousten 10,5 prosenttiin. Kokoomus ponnahti 18,0 prosenttiin, Keskustapuolue romahti 21,2:sta 17,1 prosenttiin. Noiden siirtymien taustalla oli maaseutua tyhjentänyt ennätysmäinen rakennemuutos. Surkeaa tunnelmaa täydensivät ajankohtaiset ärsytystekijät, kuten Repo-radio ja "mies ja ääni" -taistelu yliopistoissa.

Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa SMP kaksinkertaisti kannatuksensa nousten 9,7 prosenttiin. SDP vahvisti asemiaan 26,7 prosentin kannatuksella. Kokoomus nousi 22,1:een, SKDL koki rajun pudotuksen 17,9:stä 13,5 prosenttiin. Keskustapuolue otti hienoisen vaalivoiton nousten 17,3:sta 17,6 prosenttiin. Näiden tulosten taustalla oli etenkin rötösherra-keskustelu ja kansaneläkkeisiin liittyviä pettymyksiä.

Molempien vaalien jälkeen tapahtui muutos hallituspolitiikassa. Vuoden 1970 jälkeen muodostetut poliittiset hallitukset – Karjalaisen ja Sorsan hallitukset – keskittyivät poistamaan juuri niitä yhteiskunnallisen tyytymättömyyden syitä, jotka nostattivat kansalaismyrskyn vennamolaisuuden puolesta.  Vuoden 1983 vaalien jälkeen puolestaan SMP vedettiin hallitusvastuuseen Sorsan ja Väyrysen sopimuksella.

Tämänkertaisten ennustusten taustalla on arvio kansalaisten myrtyneistä mielialoista, jotka liittyvät vaalirahoitusepäselvyyksiin, Kreikan tapahtumiin, EU-vastaisuuteen ja maahanmuuttokeskusteluun.

Suomi on sopeutumisen edessä. Menot on asetettava tulojen mukaisiksi, ja suomalaisen työn kilpailukyvystä on huolehdittava. Molemmissa on onnistuttava 2010-luvulla. Jos emme onnistu, edessä on yhteiskunnan näivettyminen, rikkinäisyys ja ties mitä.

Nyt tullaan vastuunkantamiseen ja populismiin. Populismia on monen sorttista. Huono populismi on kaiken rääpimistä ilman, että esitetään yhtäkään rakentavaa vaihtoehtoa. Tällaisia poliitikkoja on kaikissa ryhmissä ja kaikissa maissa, ei vain Soinin puolueessa Suomessa. Myös hyvään politiikkaan kuuluu ripaus populismia, ainakin puheissa.

Vastuun kantaminen perustuu siihen, että kerrotaan kansalaisille totuus ja tehdään ikäviä, mutta kestäviä päätöksiä ja samalla rohkaistaan heitä kertomalla selviytymistie perusteluinaan. Kansa hyväksyy tylynkin totuuden, mutta ei millä tahansa ehdoilla.

Kaksi ehtoa on yli muiden. On pidettävä tiukasti huoli siitä, että Suomen kotipesä on priimakunnossa. Työttömyys on taltutettava, julkiset menot ja tulot on saatava tasapainoon, työn tekemisestä, yrittämisestä ja kunnon elämästä on palkittava, ja köyhistä on pidettävä huolta.

Toisekseen suomalaiset hyväksyvät ikäviäkin päätöksiä, jos omat herrat näyttävät esimerkkiä. Professori Juha Siltala kirjoittaa tästä herkästä asiasta ytimekkäästi: "Moraalinen vastavuoroisuus rikkoutuu, jos joku saa tähtitieteellisen palkkion vain rakenteellisen asemansa perusteella ja vertausryhmänsä tuella. Ahkerien ja osaavien ihmisten palkitseminen kyllä hyväksytään." Jos lusmuilu, vastuun väistely, erivapaudet ja herrojen palkkiot kukoistavat, Suomelle käy hintelästi. On kysymys yhteiskuntamoraalista.

Jos nämä kaksi ehtoa toteutuvat, rääpivä populismi ei pääse kukoistamaan. Käy kuten Ahti Karjalainen totesi voimiensa päivinä: "Kaikki kuplat puhkeavat aikanaan."

Jos yhteiskuntamoraali horjuu ja vastuunottaminen ei kannata, silloin kaikki olemme kaltevalla pinnalla.