Kriisinhallintakeskuksen vuosipäivä - Kuopion kaupungintalo
1.2.2010

Nykypäivän konfliktien ja sotien luonne vaatii rauhanturvaamiselta ja kriisinhallinnalta monipuolista lähestymistä. Osallistuminen on tehtävä kuhunkin tilanteeseen sopivia toimintatapoja käyttäen.

Entisen Jugoslavian alueella 90-luvulla käyty sota, Afrikan mantereella käynnissä olevat konfliktit ja erityisesti nyt Afganistanissa jatkuva matalan intensiteetin kaltainen sotatila ovat esimerkkejä tämän hetken kriiseistä, joita leimaavat useimmat näille konflikteille tyypilliset ongelmat: heikko hallinto, huonosti toimiva poliisi- ja oikeuslaitos, järjestynyt rikollisuus ala-arvoinen ihmisoikeustilanne, korruptio ja siviiliväestön suuret kärsimykset.

Balkanin sodan selviä opetuksia on, että näihin ongelmiin ei kyetä vastaamaan pelkästään sotilaallisen kriisinhallinnan kautta. Kriisinhallinnan on katettava myös ne yhteiskunnan siviilitoimijoita tukevat menetelmät, joilla edellä lueteltuihin ongelmiin voidaan paremmin puuttua. Tämän ymmärtäminen johti vahvaan siviilikriisinhallinnan kehittämiseen Euroopan unionissa. On selvää, että poliisi- tai oikeuslaitosta ei voida vahvistaa sotilaallisen kriisinhallinnan keinoilla, vaan niiden kehittämiseen ja tukemiseen tarvitaan poliisialan ja oikeusalan asiantuntemusta. Tätä siviiliasiantuntijoiden toimintaa erotuksena sotilaallisesta kriisinhallinnasta alettiin kutsua siviilikriisinhallinnaksi.

YK on käyttänyt siviiliasiantuntijoita jo vuosikymmeninä osana rauhanturvaoperaatioita erityisesti mukaan lukien poliisihenkilöstö, mutta EU:n käyttöönottama siviilikriisinhallinta-termi on tuonut siviilien osallistumisen rauhanturvaamiseen uudella tavalla suuremman yleisön tietoisuuteen.

Nyt puhutaan kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta. Se tarkoittaa yksinkertaisimmillaan juuri sitä, että osataan konfliktitilanteen vaatimusten mukaisesti käyttää eri toimijoita ja toimintatapoja tilanteen vaatimusten mukaisesti. Suomen hallitus hyväksyi marraskuussa 2009 kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan strategian, joka toimii jatkona hallituksen syksyllä 2008 hyväksymälle siviilikriisinhallinnan strategialle. Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan keinoja ovat sotilaallinen ja siviilikriisinhallinta mutta yhtälailla yhteiskunnan kehittymistä tukevat kehitysyhteistyökeinot. Niillä tartutaan yhteiskunnan turvattomuuden syihin.

XXX

Afganistan on tällä hetkellä otsikoissa vahvasti. Arviot siitä, mihin siellä ollaan menossa, ovat pessimistisiä. Monessa mielessä on murheellista, että afganistanilaiset ovat kärsineet jo 1800-luvulta lähtien maantieteellisestä sijainnistaan. 1800-luvulla se oli Venäjän ja britti-imperiumin etupiirikamppailun taistelukenttää, ja tunnetusti brittien sotimisella siellä kävi huonosti. Kolmisen vuosikymmentä sitten ja Afganistanin neuvostomiehityksen aikaan se oli kylmän sodan kuuma jakolinja. Sekä silloisen Neuvostoliiton että sitä vastustaneiden erityisesti Pakistanin alueelta vastarintatoimintaa USA:n tuella harjoittaneiden ns. mujahadiinien välisessä taistelussa päällimmäisenä huolena ei suinkaan ollut Afganistanin ja afganistanilaisten turvallisuus. Kysymys oli kylmän sodan aikaisesta etupiirikamppailusta.

Afganistan on siis ollut hyväksikäytettyä aluetta, jossa sen ulkopuolelta tulevat intressit kietoutuvat ja kietovat Afganistanin ratkaisemattomalta näyttävään konfliktikierteeseen. Radikaalit islamistit käyttivät samoin Afganistania hyväkseen Taleban-hallinnon aikana tavoin, joka soti suurimman osan afganistanilaisten tahtoa vastaan.

Afganistanin konfliktiin johtaneet syyt ovat monimutkaisia ja ulottuvat historiassa huomattavasti vuoden 2001 New Yorkin terroristi-iskuja kauemmaksi. Kansainvälisen yhteisön osallistuminen konfliktin selvittämiseen voi ajautua umpikujaan; yleisesti on tunnustettu, että pelkästään sotilaallisin menetelmin Afganistania ei saada rauhoittumaan. Keinojen on oltava monipuolisempia, ja tässä siviilikriisinhallinnan merkitys, nousee tärkeäksi. Se on tunnustettu myös amerikkalaisten puolelta.   Siviilikriisinhallinnan menetelmin, erityisesti Afganistanin poliisi- ja oikeuslaitoskehityksen tukemisessa ja kouluttamisessa, voidaan löytää niitä avaimia, joilla pitkällä aikavälillä rakennetaan nykyistä toimivampi ja kykenevämpi hallinto. Samalla panostuksen kehitysyhteistyöhön ihan peruskoulutuksen tasolla on kasvettava. Osaamista on vaikea saada juurrutetuksi, jos suurin osa kansasta on lukutaidotonta.

Kansainvälisen tuen afganistanilaisille pitäisi keskittyä niiden välineiden tuomiseen, jotka mahdollistavat afganistanilaisten itsensä johtaman maan kehittämistä ja rauhoittamista. Avainasemassa ovat tavalliset afgaanit ja heidän elämänsä. Jos inhimillistä turvattomuutta - josta siellä vahvasti kärsitään tällä hetkellä - ei pystytä kääntämään inhimilliseksi turvallisuudeksi, jossa kulmakivinä ovat peruskoulutus, työllisyys ja oikeus pelosta vapaaseen elämään, Afganistanin kärsimykselle ei ole näköpiirissä loppua.

XXX

Vuosipäivää viettävä sisäasiainministeriön alainen Kriisinhallintakeskus vastaa siviilikriisinhallinnan kansallisista operatiivisista valmiuksista. Nämä valmiudet -koulutus, asiantuntijoiden rekrytointi ja lähettäminen sekä tutkimus- että kehittämistoiminta – ovat juuri ne välineet, jotka mahdollistavat Suomelta entistäkin vaikuttavamman osallistumisen kansainväliseen rauhanturvaamiseen ja kriisinhallintaan - myös Afganistanissa. Toiminta on Suomessa nuorta ja kehittyvää. Siviilien osallistuminen rauhanturvaamiseen on tuoreesta kehityksestä johtuen usein kansalaisille ja tiedotusvälineillekin tuntematonta.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta on useissa viimeaikaisissa lausunnoissaan ja mietinnöissään esittänyt, että siviilikriisinhallinnan kotimaan valmiuksia on kehitettävä samassa suhteessa, kuin mitä siviilikriisinhallinnan osallistuminen kasvaa. Kotimaan valmiudet muodostavat sen perustan, joka mahdollistaa Suomen osallistumisen siviilikriisinhallintaan. Rakennustermejä käyttäen voidaan todeta, että siviilikriisinhallinnan talo ei pysy kasassa, jos sen perusta eli kotimaan valmiudet eivät ole kunnossa.

Suomella on hieno ja menestyksellinen kriisinhallinnan ja rauhanturvaamisen historia aina vuodesta 1956 lähtien. Aivan alusta alkaen suomalaiseen rauhanturvaamiskonseptiin ovat kuuluneet sotilaallisen osallistumisen ja osaamisen rinnalla maltillinen siviiliote ja paikallisväestön kulttuurin, historian ja elämäntapojen kunnioittaminen. Sotilaallinen puoli ja siviilikriisinhallinta ovat kulkeneet käsi kädessä. Tästä lähestymistavasta on myönteisiä kokemuksia.

Suomen vastaus maailmalla riehuviin konflikteihin ja katastrofeihin muodostuu ainakin kolmen elementin yhdistelmästä: kriisinhallinnassa kehitetään sekä sotilaallista että etenkin siviilipuolen osaamista, toiseksi suunnataan kehitysyhteistyövaroja kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti ja vielä kolmanneksi parannetaan valmiuksiamme toimia vaativissa kansainvälisissä rauhanvälitystehtävissä. Suomella on tässä hengessä paljon omaperäistä annettavaa kansainvälisessä rauhantyössä.