Kelmejä vai ei - Savon Sanomat
27.12.2009

KELMEJÄ VAI EI?

Kirjoitin "Eduskunta kestää syynin" -kolumnissa (SS 22.11.2009) eduskunnan julkisuuskuvasta, sen hallinnon remontoinnista, edustajien ja eduskunnan asemasta kansanvallassa. Jatkan teemaa kansanedustajan näkövinkkelistä.

Kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen ilmoitti Seura-lehden haastattelussa (10.12.2009), ettei hän ole ehdokkaana vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Hän perusteli ratkaisuaan sekä yleisillä että yksityisillä syillä.

Silmiinpistävin lienee hänen kansanedustajan asemaan kohdistuva näkökohtansa: "Kun ennen olin se rakastettu sairaanhoitaja ja pidetty esimies vanhainkodissa, nyt olen yksi niistä 200 kelmistä. Omaa työpaikkaansa ei mediasta tunnista." Tätä Heikkisen kannanottoa on toistettu laajalti mediassa.

Eeva Kuuskoski, joka toimii Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistyksen pääsihteerinä, kirjoitti Heikkisen ratkaisusta Keskustan Verkkoapilan sivuilla (17.12.2009). Hän totesi, että median antama kuva eduskuntatyöstä ei ole kunnioittava, pikemminkin pilkkaava.

Kuuskoski jatkaa: "Joskus vika voi olla myös peilissä, kun kuva on ruma". Hän tarkoittanee, että mediakin voi tehdä virheitä. Kuuskoski on saanut poliitikkovuosinaan kokea, mitä julkisuus on parhaimmillaan ja huonoimmillaan.

On tärkeää, että kansanedustajan työstä käydään julkista keskustelua. Kysymys on kansanvallan elinvoimaisuudesta ja uskottavuudesta.

Korkeita odotuksia

Kansanedustajaan kohdistuu niin vaaliviikkoina kuin valinnan jälkeen kovia ja ristiriitaisiakin odotuksia. Oma vaalipiiri ja kotiseutu odottavat hänen tekevän tuloksellista työtä alueensa puolesta. Maakuntien edustajilta toivotaan ymmärrettävistä syistä todella paljon. Yleisesti ottaen odotukset ovat yläkantissa.

Odotuksia lisäävät myös vaalien alla esitetyt lupaukset niin puolueiden kuin ehdokkaiden puolelta. Äänisaaliin toivossa kevyesti singotut lupaukset ovat vaarallisia. Jörn Donner kävi taannoin vaalit teemalla: "Lupaan, että en lupaa mitään".

Varsinkin vuoden 2011 eduskuntavaalien alla on lupaukset mitoitettava erityisen tarkasti, ettei joudu jo ennen vaaleja harhaanjohtajan kirjoihin.

Niin kuin maraton

Kansanedustajan työ on aina maraton. Siinä ei saavuteta nopeita voittoja. Työn pitkäjänteisyyteen on kärsivällisesti sopeuduttava. Tuloksia tulee vain yhteistyöllä ja ajan kanssa.

Kansanedustaja-poliitikkoa nyppii ehkä eniten se, että varsinainen valtiopäivätyö ei juurikaan tule mediassa enää näkyville. Siihen Heikkinenkin viittaa. Työviikko on 60–70-tuntinen. Loma on pantava usein lainausmerkkeihin. Tähän nähden kevyehköt heitot siitä, kuinka edustajat lähtevät pitkille lomille tai muuta vastaavaa, antavat vinon kuvan kansanedustajan työn luonteesta. Ei ole ihme, että se käy monen sisimpään.

Kansanedustajan työ on pätkätyötä. Vaihtuvuus on merkittävää. Joka neljäs vuosi käydään mittava työhönottohaastattelu, jonka kansanedustajaehdokas maksaa keräämillään tukirahoilla tai/ja itse. Jatkossa työhönottohaastattelun hinta on entistä enemmän henkilökohtaisella vastuulla. Kansanvalta saakin maksaa.

Kuunteleminen kuuluu kansanvaltaan

Eduskunnassa on käyty kahvila- ja käytäväkeskustelua kansanedustajan muuttuneesta roolista ja asemasta kuluvan vaalikauden tapahtumien valossa.

Jotkut edustajat sanovat, että kansanedustajan on oltava valmis kokemaan myös epämiellyttäviä reaktioita äänestäjien suunnalta.

Onpa sanottu, että on oltava valmis jopa "sylkykupiksi". Silloin ajatellaan, että kansalaisilla täytyy olla purkautumiskanava omien murheidensa ja yleisten ongelmien julkituomisessa. Silloin lähinnä on kansanedustaja tai kunnanvaltuutettu.

Kuunteleminen kuuluu kansanvaltaan. Ei kuitenkaan voida lähteä siitä, että kansanedustajan pitäisi kestää mitä käyttäytymistä tahansa.

Kiitosta ei tule

Vaaleissa ehdolle asettuva ei voi lähteä siitäkään, että hän saisi työstään jatkuvasti tunnustusta tai kiitosta. Kun politiikan aikaansaannokset ovat useimmiten laajan yhteistyön tulosta, kiitoksen esittäminen poliitikoille on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Työstä saa yleensä tyydytystä, kun näkee sen tuloksia ja saa siitä tunnustuksen. Politiikkaan ja eduskuntatyöhön ei pidä hakeutua, jos odottaa vain tällaista suhtautumista. Kiitos ja tunnustus tulevat vaaleissa, jos tulevat. Useimmiten se riittää.

Tiedän monen edustajan pohtivan, asettuako ehdokkaaksi tulevissa eduskuntavaaleissa viimeaikaisen julkisuuden takia. Nytkin ehdokkuutta miettivän täytyy pohtia pohjaan saakka, onko valmis ottamaan vastaan myös ehdokkuuteen liittyvät kielteiset rasitukset.

Kansanedustajan ja poliitikon työ on niin kokonaisvaltaista, että työn ja vapaa-ajan erottaminen on käytännössä mahdotonta. Tämä asettaa perheelliset poliitikot erityisen vaativaan asemaan. Voi kysyä aiheellisesti, onko perheellisellä mahdollisuutta toimia täysipainoisesti politiikassa, joka käytännössä vie lähes kaiken ajan.

Moni on jättänyt poliitikon tehtävät tämän mahdottoman yhtälön vuoksi. Perheellisellä tulee kuitenkin olla mahdollisuus osallistua politiikkaan siinä missä muidenkin.

On toki muistettava sekin, että politiikkaan tulijoita riittää. Aukot täyttyvät.

Uuden piispan kysymykset

Mikkelin hiippakunnan uusi piispa Seppo Häkkinen piti eduskunnan joululaulutilaisuudessa 16.12. koskettavan puheen. Hän tarkasteli työtä ja ihmiselämää: "Elämä ei ole yhtä kuin työ. Elämässä on työtäkin tärkeämpiä asioita."

Häkkinen jatkoi pyytämällä itse kutakin vastaamaan kolmeen kysymykseen: kuka olen, mihin kuulun, mikä on elämäni tarkoitus? Piispan kysymykset ovat oikeita. Jo vastausten pohtiminen on omiaan lisäämään kansalaisten luottamusta päättäjiä kohtaan.

Julkisuuden ja kansanedustajan suhde ei ole mustavalkoinen. Yhteistyö on yleensä asiallista. Kansanedustajan on omalta osaltaan tehtävä parhaansa. Ja toisaalta kansan ja median on käytettävä kohtuullisuuden mittapuuta poliitikon ruotimisessa. Edustajat eivät ole kelmejä, perin vajavaisia ihmisiä kylläkin.