Itsenäisyysjuhlien jälkilämpöjä - Töllötin
14.12.2009

ITSENÄISYYSJUHLIEN JÄLKILÄMPÖJÄ

Vietimme vast'ikään 92. itsenäisyyspäivää.

Vanha tuttu kaava toistui: lipunnostoja, kynttilät, itsenäisyysjuhlia, Finlandia-hymni, puolustusvoimien paraati, Tuntematon sotilas, Heikki Hurstin vastaanotto, Tasavallan presidentin linnan kutsut…

Televisio täyttyi tutuista kuvista ja kommenteista. Vaatteet olivat pääosassa. Maanantain ja tiistain lehdet, televisiokanavat mukaan lukien kommentoivat pyhäiltaa valtaosaltaan vaatteiden ja julkkisten näkökulmasta.

Valtioneuvos Riitta Uosukainen kysäisi jo ennen itsenäisyyspäivää jotenkin tähän tapaan: ovatko sotiemme veteraanit taistelleet sen vuoksi, että itsenäisyyspäivänä vertaillaan vaatteita ja vastaavia. Kysyn sitä samaa. Kysymykseen sisältyy vastaus.

Tällä kertaa itsenäisyyspäivän vietto kiinnittyi talvisotaan. 70 vuotta sitten Suomi kävi taistelua – ei pelkästään itsenäisyydestään, vaan myös olemassa olostaan. Stalinin tarkoitus oli valloittaa Suomi lyhyessä sodassa – seurauksia voi vain arvailla. Se olisi ollut Finis Finlandiae.

Vaatekilpailujen ja kimallusten kuvaamisten sijasta voisi julkisuudessakin omistaa murto-osan kommentoinnista nykyisen humpuukin asemesta kansakunnan tulevaisuudelle.

Itsenäisen Suomen historia on siinä mielessä traagista, että olemme kohdanneet neljä sotaa karkeimmassa muodossaan. Ei olekaan ihme, että yli äyräiden menneestä pukujulkisuudesta huolimatta itsenäisyyspäivän vietossa sodan kokemukset ja sotiemme veteraanien taistelu ovat vankasti esillä. Niin pitääkin olla.

Toisekseen kansakunnan sisäinen voima syntyy oikeudenmukaisuudesta, sovinnosta ja eheydestä. Suomi oli kansalaissodan jälkeen julmasti haavoittunut ja kahtiajakautunut. Johtajat aloittivat sovinnon teon poistamalla yhteiskuntaa repiviä epäkohtia, auttamalla vähäväkistä kansaa ja tekemällä myös poliittisen sovinnon. Kansakunta eheytyi. Sen turvin se pystyi myös puolustamaan karkeaa päällekarkaajaa vastaan – ja onnistui, tosin suurilla uhrauksilla. Miten jaksaa eheys vuonna 2009?

Kolmanneksi; itsenäisyyspäivänä kommentoidaan itsenäisyyttämme myös siitä näkökulmasta, että olisimme vuosikymmenten mittaan – viimeksi 1995 – menettäneet itsenäisyyttämme. Joidenkin mielestä se on menetetty kokonaan.

Itsenäisyyttä on arvioitava myös riippuvuuden ja yhteistyön näkökulmasta. Riippuvuus koskettaa Yhdysvaltoja, Kiinaa ja Venäjää yhtälailla kuin meitä pienempiä eläjiä.

Itsenäisyys on tiettyyn määrään saakka suhteellista. Kun haluamme toimia yhteistyössä muiden kanssa, esimerkiksi kaupan, talouden ja viennin muodossa, silloin tulemme väistämättä riippuvaiseksi toisista. Itsenäisyys kaventuu.

Yhteistyön ja riippuvaisuuden kääntöpuoli on, että Suomi ei ole yksin. Tämä koskee myös ulkoista turvallisuuttamme. Nykymaailmassa yksin eläminen – 100 % itsenäisyys ja eristäytyminen – ei ole mahdollista eikä viisasta.

Neljänneksi, perinteisen sodan vaara näyttää väistyneen. Suomeakin uhkaavat lähinnä ei-sotilaalliset riskit, epidemiat, terroristit, rikollisuus ja yllättävät vaaratekijät. Ilmastonmuutos jatkuessaan ja pahetessaan on valtava uhka kaikille meille jo muutaman vuosikymmenen sisällä. Tällaisten vaarojen torjunnassa vain yhteistyö pelastaa.

Sotilaallista uhkaa ei voida eikä pidä sulkea riskien joukosta pois. Suomen on ylläpidettävä uskottava sotilaallisen puolustamisen valmius ja vireä maanpuolustustahto.

Itsenäisyytemme kannattelijat eivät keimaile lööpeissä. Hiljaiset miehet ja naiset pelastivat itsenäisyytemme ja olemassaolomme. Näitä hiljaisia puurtajia, jotka työllään, vastuuntunnollaan ja lähimmäisvastuullaan tänäänkin muodostavat tuen ja turvan yhteiskunnassamme, emme saa unohtaa tässäkään ajassa, vaikka heistä ei lööppejä tehdäkään.

* * *

Olvi-säätiö teki historiallisen päätöksen lahjoittamalla miljoona euroa Itä-Suomen yliopistolle. Tämä poikii valtiolta moninkertaisen potin lisärahaa Itä-Suomelle.

Päätös kertoo vastuuntunnosta. Toimikoon se esimerkkinä laajemminkin nyt, kun Suomen tulevaisuuden eväitä jaetaan.