Rakastan metsää - Helsingin Sanomien Sunnuntaisivu
6.12.2009

RAKASTAN METSÄÄ

Metsä ympäröi lapsuuden kotiani Hiekkalaa, olkoonkin, että asuimme melko lähellä kylätietä, peltoaukeiden ja järven tuntumassa. Metsä hallitsi monin tavoin lapsuuden ja nuoruuden askareita. Marjan- ja sientenkeruu, polttopuiden hakkaaminen, linnunpesillä vaeltelu, hiihtoretket, joulukuusen ja juhannuskoivujen haku…

Metsät, varsinkin isot vanhat kuuset, toivat turvallisuuden tuntua lapsen elämään. Se vain tuntui siltä, ei siihen mitään järkisyytä ollut. Metsä ei merkinnyt vaaraa, vaan turvaa. Enkä tarkoita tässä taloudellista turvaa.

Metsää Hiekkalan ja Kääriälän tienoilla on monenlaista: puhdasta koivikkoa, eri-ikäistä sekametsää, vanhaa kuusikkoa, uljasta petäjikköä, pienehköjä lehtoalueita, nuorta taimikkoa, suota, kallioalueita.

Isäni Väinö oli kova metsämies. Hän osasi metsänhoidon. Metsä oli hänelle, varastomiehelle ja pienviljelijälle, ihailun ja vaalimisen kohde ja myös pankki. Metsän myynnistä saatiin varoja pientilan välttämättömiin investointeihin ja muihin hankintoihin.

Isän hoidossa metsä lisi, ei vähentynyt. Monet ovat ne oppitunnit, jotka hän piti minulle metsässä kävellessämme metsän hoidosta ja arvoista. Opastus jatkui aikuisikääni asti. Muistelen noita metsäkävelyitämme kiitollisin mielin.

Metsäpolut ovat kiehtovia. Polut Kääriälästä Kalliosaarelle, Hiekkalasta Joenmäelle ja sieltä Hyvärisen kautta Takalaan tulivat tutuiksi lenkillä, marjaretkillä, kyläreissuilla ja suunnistaessakin. Vieläkin ne polut ovat näkyvillä. Ne syntyivät aikoinaan, kun käytiin apostolinkyydillä naapuritaloissa läpi metsien. Ne toimivat myös lehmipolkuina. Metsästäjille ne ovat vieläkin käyttökelpoisia.

Liitymme sukupolvien ketjuun monin erilaisin sitein. Omat tunnesiteeni menneisiin sukupolviin kulkevat kotiseutuni ja metsien kautta. Huomaan monesti miettiväni Kääriälän tuvassa paksuja hirsiä silmäillessäni, milloin tuokin hirsi on alkanut kasvaa. Kääriälä on rakennettu vuonna 1912. 

Paksuimmat hirret saattavat olla lähtöisin 1700-luvun loppuvuosilta tai ainakin 1800-luvun alusta. Tuolloin käytiin Savonkin mailla Suomen sotaa. Kerrotaan, että Kääriälän metsistä kaadettiin aikoinaan vankkoja hirsiä Kustaa Adolfin kirkon – Iisalmen maaseurakunnan vanhan kirkon – rakentamiseen. Tuntuu hyvältä kuulua tuollaiseen ketjuun.

Metsän hoidossa jos missä toteutuu ylisukupolvinen ajattelu. Ei siinä touhussa ajatella vain itseään, vaan myös lapsia ja lastenlapsia, yhtenä lenkkinä sukupolvien soljunnassa.

Rakastan metsää myös eläinten vuoksi. Kirman metsissä ei yllätyksiä juurikaan ole. Hirviäkin on kaikkialla. Karhu on asettunut elelemään Kirman metsiin. Sen jälkiä näkee. Jotkut kertovat jopa nähneensä karhun. Onko kylän metsissä karhu vai ei, ei ole ehkä ensimmäisen tärkeä asia. Karhun liikuskelu lähimetsissä pelkästään mahdollisuutena kiehtoo ja jännittää. Tuvassamme on karhukeihäs parin vuosisadan takaa. Sillä karhuja kaadettiin – käsipelillä. Ilves ja peurat kuuluvat nekin metsiemme asukkaisiin. Molemmissa on omaa erikoisuuttaan.

Kun haluan irtautua työpaineista, lähden metsään raivuutöihin. Niin kävi viime kesänäkin. Se on hyötytyötä, kun taloa lämmitetään puulla. Metsänhoidossa näkee työnsä jäljet. Siellä voi puntaroida kavereiden kanssa syvällisesti maailmanmenoa. Siellä pohditaan perinjuurisesti, mitä tarkoittaa todellinen vihreys. Metsä antaa rauhan ja turvan, mutta myös panee ajattelemaan omaa elämäänsä, sen tarkoitusta ja varsinkin sukupolvien jatkuvuutta.

Olen ihmisenä sellainen kuin olen paljolti sen seurauksena, että olen elänyt keskellä terveitä metsiä.