Karjalaisten kesäjuhlien päiväjuhlan juhlapuhe
14.6.2009

OTE ELÄMÄNSYRJÄSTÄ

Karjalaiset kesäjuhlat ovat Suomen alkukesän ehdottomia kohokohtia. Väkeä kokoontuu maan eri puolilta tuhatmäärin yhteen vaihtamaan kuulumisia, muistelemaan, pohtimaan maailmanmenoa ja myös juhlimaan karjalaisella meiningillä, nyt 61. kerran. Kesäjuhlat kehkeytyivät Lahden urheilukilpailuista, jota sittemmin täydensivät henkiset kilpailut. Kulttuuri ja perinne ovat näiden aikojen kesäjuhlien ruisleipää.

* * *

Karjalaispäivien teemana on siirtoväen asuttaminen. Tässä äärettömän isossa ponnistuksessa Suomi onnistui uskomattoman hyvin. On hyvä muistaa, että Suomi oli ainoa maa, joka siirsi siviiliväestöä. Maanhankintalaki muodosti perustan uudelleenasuttamiselle. Väestön yleismyönteisestä suhtautumisesta huolimatta julkisuudessa oli myös epäileviä, jopa vastustavia ja ilkeitäkin näkökohtia. Virallinen linja toki oli selkeä. Pääministeri Paasikiven päiväkirjamerkintä 14.3.1945 on melkoista toisaalta-toisaalta tasapainoilua: "Tässä ylen vaikeassa tehtävässä on silmälläpidettävä yhdeltä puolen siirtoväen ja muiden maansaannissa kysymykseen tulevien asutettavien olojen tarkoituksenmukaista järjestämistä ja toiselta puolen, että maan yleiset taloudelliset edut huomioonotetaan ja ettei maan luovuttajien oikeutettuja etuja enempää kuin on välttämätöntä loukata eikä tyytymättömyyttä tarpeettomasti herätetä."

Moni karjalaisperhe ja karjalainen joutui kokemaan uusilla kotikonnuillaan vasten- ja jopa vihamielistä suhtautumista kantaväestön suunnalta. Onneksi hallitusvalta piti linjansa siten, että joidenkin maanluovuttajien esittämät kohtuuttomat vaatimukset eivät estäneet yhteisen suomalaisen haasteen oikeamielistä ratkaisemista.

Professori Heikki Waris on korostanut, että suomalaiset ratkaisivat siirtolaiskysymyksen ikiomissa olosuhteissa omalla lainsäädännöllä ja hallinnolla. Olennaista onnistumisen kannalta oli, että karjalaisväki oli omatoimista niin omien asioiden järjestämisessä kuin myös osallistumisessa yhteisiin kansallisiin jälleenrakentamisponnistuksiin, karjalaiset olivat tuossakin tilanteessa rakentava voima. Tohtori Keijo Kulha kiteyttää karjalaisen siirtoväen asuttamisen hengen väitöskirjassaan 1969 näin: "… karjalainen siirtoväki osoitti halunsa elää suomalaiskansallisessa ympäristössä ja soveltaa keskinäisiin suhteisiinsa sitä yhteiskuntajärjestystä ja niitä oikeusperiaatteita, jotka vuosisatainen historiallinen kehitys oli muovannut."

Karjalaisväki toi mukanaan monille alueille, kuten tänne Savoon, merkittävän yhteiskunnallisen ja poliittisen aktiivisuuden sekä kulttuurisen rikkauden. Muistan karjalaisväen asettumisen kotikylääni, Kirmalle, Iisalmeen. Alkuun heidän tapansa, kielensä ja uskontonsa herättivät nuoressa mielessä kummastusta. Sittemmin on tajunnut kaiken tämän myönteisen merkityksen kotiseutumme elämälle. Karjalainen tapa-, ruoka- ja käsityökulttuuri elävöitti näiden seutujen menoa samoin kuin ortodoksisuus toi uusia piirteitä hengenelämään. Ekumeniasta tuli arjessa totta. Karjalaisten kulttuuri- ja harrastusaktiivisuus hedelmöitti savolaista meininkiä. Karjalaisten osallistuminen luottamushenkilöinä kuntien, puolueiden ja järjestöjen toimintaan lisäsi keskinäistä luottamusta. Pidän tärkeänä myös karjalaisten ja kantaväen "veren sekoittumista". Savolaiset tarvitsivat karjalaisten eväitä: suvaitsevuutta, suhteellisuuden tajua ja sovinnollisuutta. He toivat ilon kyliin. Se tarkoitti elämäniloa, iloa saada elää.

* * *

Jälkeenpäin – näinäkin päivinä – on kuulunut arvostelua asutustoiminnasta ja siirtoväen asuttamisesta siltä kantilta, että meille syntyi tuolloin liian paljon liian pieniä maatiloja. Puhutaan "turpeeseen sitomisesta". Tämän päivän mittapuulla katsottuna tällaisenkin väitteen voi esittää, mutta ei se kestä. Siirtolaisväen asuttamistoimintaa ja maanhankintalakia on katsottava tuolloisen historiallisen tilanteen valossa. Se oli puutteistaan huolimatta erittäin onnistunut yhteiskunnallinen uudistus ja välttämättömyyden sanelema ratkaisu. Professori Henrik Meinander on luonnehtinut kirjassaan 'Suomen historia' maauudistusta niin, että se esti "korkean työttömyyden ja jyrkkien sosiaalisten vastakohtien syntymisen sodan repimään maahan". Valtioneuvos Johannes Virolainen puolestaan pelkisti Karjalan Liiton 60-vuotisjuhlilla v. 2000 asutustoiminnan merkityksen suorasukaisesti: "Se pelasti maan". Yhdyn nuorehkon professorin ja vanhan polven valtiomiehen käsityksiin.

Monet suomalaisen politiikan keskushenkilöt osallistuivat karjalaisväen ja rintamamiesten asioiden järjestämiseen. Urho Kekkonen ja Johannes Virolainen toimivat useissa siirtoväen asutus- ja huoltotehtävissä 1940-luvulla. Veikko Vennamo puolestaan kantoi sotien jälkeen raskaan taakan asutustoiminnan käytännön hoitamisesta. Hän yhdisti järkevällä tavalla siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisen. On ilo todeta, että ensi kesänä Alapitkän asutusmuseon maisemiin tsasounan lähettyville pystytetään asutustoiminnan sankarmiehen Veikko Vennamon muistomerkki. Valmistelutyötä on tehty laajalla pohjalla pääministerin toimiessa hankkeen suojelijana. Tällainen yhteistoiminta ja -henki osaltaan kertoo suomalaisten realistisesta suhtautumisesta menneisyyteen. Sotien jälkeisistä tapahtumista tarvitaan rehellistä itsetilitystä, myös tutkimustyötä kansallisen itsetunnon ja yhteisymmärryksen vahvistamiseksi.

* * *

Viittasin jo asutustoimintaan liittyvään jälkipuntarointiin. Ratkaisu takasi yhteiskuntarauhan, kun se antoi ihmisille kodin, leivän ja työn. Suomen ideana jo tuolloin oli se, että koko maa pidetään asuttuna ja että jokainen suomalainen pääsee osalliseksi kasvavasta hyvinvoinnista ja turvasta.

Yhteiskunnassamme on vallinnut viime aikoina materialistinen, itsekäs ja ahne henki. Tällaisella hengellä ei olisi hyvinvointiyhteiskuntaa kyetty rakentamaan. Sotienjälkeisessä rakennustyössä pontimena oli tasa-arvo ja me-henki.

Olemme nyt 60 vuota myöhemmin uudenlaisten mutta samantyyppisten suurongelmien keskellä. Työttömyyden ja syrjäytymisen riski on laajaa, ja se jopa periytyy sukupolvelta toiselle. Nuoria ihmisiä on huikea määrä työttöminä, ja se joukko kasvaa. Samaan aikaan kehitysalueilla Pohjois-, Itä- ja Keski-Suomessa monet seudut näyt­tävät tyhjentyvän pohjia myöten.

Kun asutustoiminnalla ihmisille mahdollistettiin "ote elämänsyrjästä" järjestämällä heille maapala ja toimeentulon edellytykset, nyt tämä sama ote elämänsyrjästä on luotava nuorille, tytöille ja pojille, takaamalla heille poikkeuksetta koulutus- ja työpaikka. Yhteiskunnan arvojärjestys mitataan siinä, haluaako se järjestää nuorille otteen elämänsyrjään tässä ajassa.

Professori Meinander viittasi yhteiskuntarauhaan ja äärimmäisyysliikkeiden ennalta estämiseen. Myös nyt on kysymys samasta asiasta. Yhteiskuntarauha voidaan taata vain niin, että jokainen kokee saavansa yhteiskunnassamme oikeudenmukaisen kohtelun. Tarvitaan uusi yhteisvastuun henki.

Meidän on tärkeää muistaa, että maailmassa on tälläkin hetkellä kymmeniä miljoonia ihmisiä, jotka ovat joutuneet lähtemään kodeistaan ja kotiseuduiltaan sotia ja hyökkääjiä pakoon niin kuin Karjalan evakot aikanaan. Pakolaisuutta aiheuttaa aseellisten konfliktien lisäksi tulevaisuudessa yhä enemmän myös huono hallinto ja ilmastonmuutoksesta aiheutuva ympäristön pilaantuminen. Jotkut – lopulta hyvin pieni osa – näistä ihmisistä hakevat turvaa ja otetta elämän syrjästä myös meiltä Suomesta. Omista ongelmistamme riippumatta meidän on inhimillisyyden ja kansainvälisen yhteisvastuun nimissä kyettävä ottamaan heidät vastaan. Heidän asiansa on maahanmuuttoviranomaisten piirissä käsiteltävä nykyistä paljon rivakammin, jotta he pääsevät nopeasti oppimaan kieltämme ja kulttuuriamme, juurtumaan yhteiskuntaamme ja antamaan oman työpanoksensa sen rakentamiseen. Uudet suomalaiset rikastuttavat kansakuntaamme, kun ojennamme heille kätemme ja toimimme yhteisvastuun hengessä.

* * *

On myönteinen asia, että sotien jälkeen syntyneet sukupolvet vaalivat kulttuuriperinnettä. Oma taustamme, elämänmuotomme, uskomme, heimojuuremme ja kielemme ovat jykeviä ankkureita nykyisessä maailmanmenossa, jota hienosti kutsutaan globalisoitumiseksi. Tässäkin on paikallaan tähdentää karjalan kielen merkitystä ja sen asemaa.

Perinne ja sen vaaliminen ovat pohja itseluottamukselle. Karjalainen perinne on nuorelle polvelle voimavara, ei menneisyyden kahle. Aito omintakeisuus on myös kansainvälisessä yhteistyössä kestävä lähtökohta. Tällä asenteella selviydytään hyvin myös eurooppalaisessa yhteistyössä.

Karjalan Liitto on tässä paljon vartijana. Se oli historiansa alussa Johannes Virolaisen sanoin "itsenäisten ja itsepäisten" karjalaisten taistelujärjestö. Nyttemmin karjalaista identiteettiä vaaliva kulttuuri- ja harrastustoiminta on Karjalan Liiton päätyötä. Toivotan tälle isänmaalliselle työlle menestystä ja toiminnan vetäjille voimia.

* * *

Arkkipiispa Leo kiteytti karjalaisuuden Karjalan Liiton hengellisillä päivillä 15.3.2009: "Kulttuurirajojen keskellä vuosituhansia vaikuttaneella karjalaisuudella on samalla yksi muuttumaton voima. Se on kyky ottaa vastaan, kuunnella, antaa tilaa, ymmärtää ja arvostaa muita kulttuureja."

Elämme täällä toisiamme varten.